Ajan ääni: TampereRaw – Wonderful Life

Sarja nokkahuilulle, puhallinkvintetille ja lyömäsoittimille on alun perin sävelletty Dan Laurinille ja Gotlannin puhallinkvintetille, jotka tilasivat teoksen. Teos valmistui vuonna 2013 ja sai ensiesityksensä vuonna 2015 Visbyssä. Vuonna 2017 teos esitettiin uudelleen, jolloin solistina toimi tanskalainen nokkahuilisti Clara Guldberg Ravn yhdessä Tukholman Kuninkaallisen Musiikkikorkeakoulun opiskelijoiden kanssa.

Eero Saunamäki on aiemmin esittänyt konserttoani nokkahuilulle ja puhallinorkesterille mm. Kaartin ja Laivaston soittokuntien kanssa. Konsertolla ja tänään kuultavalla sarjalla on paljon yhteistä: molemmille on ominaista kevyt ja leikkisä sävy tonaalisessa ympäristössä sekä virtuoosinen soolo-osuus.

Sarja koostuu kahdeksasta osasta, jotka sulautuvat saumattomasti toisiinsa. Teos alkaa Preludilla **(Chattering Birds, suom. Visertävät linnut), jota seuraavat Lamento, Teema ja muunnelmat sekä teoksen päättävä Finale. Musiikki on täynnä kontrapunktista ja rytmistä vuoropuhelua soittajien kesken. Teos päättyy lyhyeen keskusteluun nokkahuilun ja kellopelin välillä – keskustelu loppuu kuitenkin yllättäen.

Kuten konsertossani nokkahuilulle, myös tässä teoksessa käytän jälleen suosikkisoittimiani: altto- ja sopraanonokkahuilua.

Teksti: Ingvar Karkoff

Fernando Sagawa sävelsi teoksen alkuperäisen “siemenen” vuonna 2012, ja teos muovautui kollektiivisesti brasilialaisen Grupo Obra Aberta -improvisaatioryhmän työskentelyn myötä. Ryhmä keskittyy luomaan teoksia yhdessä, ja niitä rakennetaan usein raakaluonnoksen, idean tai partituurirungon pohjalta ja viimeistellään yhdessä soittaen.

Tänään esitettävä versio Open Score -teoksesta ****on Marcelo Politanon tekemä revisio (v. 2016), joka syntyi alun perin konserttitarpeeseen Amsterdamissa. Politano on brasilialais–italialainen säveltäjä ja muusikko. Hänen taustassaan yhdistyvät mm. jazz-saksofoni sekä sävellysopinnot, ja nykyään hän työskentelee Helsingissä ja Tallinnassa.

Open Score on luonteeltaan musiikillinen peli: siinä on selkeä materiaali ja tunnistettava muoto, mutta teoksen monet yksityiskohdat syntyvät muusikoiden reaaliaikaisista valinnoista ja tarkasta keskinäisestä kuuntelusta. Teos antaa kulloinkin yhden tai useamman parametrin (esim. rytmi, melodinen ele, tekstuuri tai sointiväri), joiden pohjalta soittajat improvisoivat ja varioivat – joskus tavanomaisesta äänestä kohti hälyä, joskus takaisin kohti yhteistä pulssia tai samaa elettä. Kokonaisuus elää vuorotellen tuttijaksoina sekä tilanteina, joissa yksittäiset soittajat tai soittajaryhmät nousevat esiin omiin puheenvuoroihinsa.

Teoksen idea kiteytyy otsikon lisänimeen People are all the Same. Kaikki seuraavat samaa nuottikuvaa ja pelisääntöjä, mutta jokainen toteuttaa ne omalla tavallaan. Lopputulos on aina hieman erilainen: joka esitys on uusi, yhteisesti rakennettu versio samasta teoksesta.

Teksti: Marcelo Politano / Eero Saunamäki

Lähdin 19 vuoden herkässä iässä – mullistusten vuonna 1989 – välivuodeksi Budapestiin Bartók-konservatorioon viulua soittamaan. Koulunkäynti oli antoisaa, ja pakollisissa kansanmusiikkiopinnoissa altistuin myös lukuisille kansanlauluille, joita viikko viikon perään unkarilaisten koulutoverien kanssa opettelin. Opettaja – varsin merkittäväksi kansanmuusikoksi myöhemmin ymmärtämäni Ferenc Sebő – lauloi, analysoi ja soitti välillä vaikka kampiliiraa. Olipa hän kerran kutsunut paikalle rajan takaa Transilvaniastakin iäkkään vieraankin: Vielä koittaa kevät ja helmikukka aukeaa, tulee rakas joka ei koskaan jätä, lauloi ahavoitunut ukko saappaat jalassa suoraan sydämeen. Suomeen palattua kansanmusiikkiharrastukseni jatkui Kauppatorilla kaksi kesää musisoineessa Pántlika-duossa, ja myöhemmin olen sovittanut lauluja perhejuhlissa uutterasti esiintyvälle pienelle perhekokoonpanollemme.

Myöhemmin olen muutaman kerran käsitellyt unkarilaista perinnettä myös konserttikappaleissani. Tällainen teos on esimerkiksi **Zeng ****(2019), jossa hyödynnän vapaasti kahta kansanlaulua (Az én lovam Szajkó sekä Magos a rutafa). Nokkahuilistille, lyömäsoittajalle sekä jousikvintetille (tai -orkesterille) sävelletyn kappaleen tilasivat yhdessä Bach Bridges Festival sekä Korsholman musiikkijuhlat. Soinnillisena ja rytmisenä ideana olen tavoitellut kansansoitin ütőgardonin eli ”lyömäsellon” ponnahtavaa, rujoa poljentoa. Sana zeng puolestaan tarkoittaa muun muassa kaikumista ja kajahtamista.

Teksti: Lotta Wennäkoski

Jukka Tiensuu (s. 1948) on suomalaisen uuden musiikin keskeisiä hahmoja: säveltäjä, cembalisti, pianisti ja kapellimestari, joka on ollut 1970-luvulta lähtien musiikkimaailman vahva vaikuttaja sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Tiensuun tausta muusikkona on poikkeuksellisen laaja, ja se heijastuu myös hänen sävellystuotantoonsa: hänen teoksilleen on ominaista tyylien, tekniikoiden ja materiaalien moninaisuus sekä utelias liike vanhan ja uuden välillä. Tiensuun musiikkia on esitetty ja levytetty ahkerasti ja hänet on palkittu mm. Teosto-palkinnolla ja Säveltaiteen valtionpalkinnolla.

Tiensuu on kertonut etsivänsä musiikin “ydintä” rajaamatta itseään yhteen estetiikkaan, ja hänen teoksissaan voi esiintyä myös improvisaatiota tai teatraalisia elementtejä. Tiensuu tunnetaan siitä, että hän antaa mieluummin musiikin puhua puolestaan eikä yleensä kirjoita teoksistaan ohjelmatekstejä.

Tanzikone (v. 2006) on trio, jossa kolme harvoin yhdessä kuultua soitinta kohtaavat. Teoksen läpi virtaa pisteliäs rytmi, joka välillä hidastuu ja nopeutuu. Teos kantaesitettiin Ruotsissa vuonna 2009 Das Orchester -trion toimesta, ja tänään sen alkuperäisversio kuullaan ensimmäistä kertaa Suomessa.

Teksti: Eero Saunamäki

Paetzold-kontrabassonokkahuilu on todellinen harvinaisuus Suomessa. Alunperin harrastajille 1970-luvun Saksassa kehitetty soitin on vakiinnuttanut asemansa nokkahuiluammattilaisten nykymusiikkisoittimena ainutlaatuisen kiehtovan sointinsa vuoksi.

Tapani Rinne kirjoittaa teoksestaan: ”Installation 2 on sooloteos Paetzold-kontrabassonokkahuilulle ja elektroniikalle pitäen sisällään kaksi luuppipedaalia ja kaikulaitteen. Minimalismin perinteistä ammentava teos värähtelee impressionistisilla ambient-taajuuksilla.”

Teksti: Tapani Rinne / Eero Saunamäki

“Tell them I had a wonderful life” olivat Ludwig Wittgensteinin väitetyt viimeiset sanat – eikä hänen elämänsä todellakaan ollut tavanomainen vaan erittäin poikkeuksellinen. Wittgenstein syntyi vuonna 1889 Wienissä varakkaaseen teollisuussukuun. Myöhemmin hän työskenteli muun muassa arkkitehtina, laboratorioapulaisena, insinöörinä, puutarhurina, sairaanhoitajana ja kansakoulunopettajana, ja 50-vuotiaana hänestä tuli Cambridgen yliopiston filosofian professori! Perintönsä avulla Wittgenstein tuki runoilijoita kuten Georg Traklia ja Rainer Maria Rilkeä, ja loput omaisuudestaan hän antoi sisaruksilleen. Wittgenstein soitti klarinettia, rakensi lentokonemoottoreita ja lääkintälaitteita, ja kaiken tämän ohella hän oli perustamassa kahta 1900-luvun keskeistä filosofista suuntausta: loogista positivismia ja analyyttista kielifilosofiaa. Minusta vähintä mitä voimme toivoa, on elää elämää täysillä, aivan kuten Wittgenstein.

Onnellisuuden sävy leimaa myös tätä teosta, Tell them I’ve had a Wonderful life, 27. African Suite -sarjaani. Ensimmäinen osa The very first Journey kuvaa lapsuuden ensimmäiseen matkaan liittyvää sanoin kuvaamatonta jännitystä. Minun ensimmäinen matkani oli äitini kanssa Itävallan Mondsee-järvelle vuonna 1971. Olin nelivuotias ja opin matkalla uimaan. Uskomaton vapauden tunne! Toinen osa This one Moment kertoo yhdestä erityisestä hetkestä elämässä. Se kertoo hetkestä, joka koskettaa sielua ja vangitsee sydämen ja jota ei koskaan unohda – siis täydellisen onnellisuuden hetkestä. Minulle se hetki oli ensimmäisen tyttäreni syntymä aurinkoisena kevätaamuna vuonna 1998. Omistin teoksen hänelle. Kolmas osa The New Year kuvaa uudenvuoden vaihteen ilotulituksia ja riehakasta tunnelmaa: estotonta, lähes anarkistista juhlintaa, huoletonta pauketta ja rätinää sekä näennäisesti ääretöntä vapauden tilaa, joka avautuu eteemme (Kierkegaard puhuu “mahdollisuuden intohimosta”).

Teksti: Sören Sieg

Luovuin yhdestä tunnistettavasta persoonatyylistä säveltäjänä 2010-luvulla. Näin nuoresta modernistista kuoriutui eri tyylejä hyödyntävä kameleonttihahmo. Tällaisia teoksia viime vuosilta ovat muun muassa saksalaisen musiikkitradition eri tyylejä yhdistelevä monologiooppera Der Unveröffentlichte Film der Eva Braun (2020) ja slaavilaisesta paatoksesta ammentava Romanttinen pianokonsertto (2025).

Sulous sopraaninonokkahuilulle ja kamariorkesterille on vuodelta 2023 ja se on nokkahuilutaiteilija Eero Saunamäen tilaus. Se on sävelletty siten, että sen soolo-osuutta voi esittää sopraninonokkahuilun lisäksi myös piccolohuilulla. Tämä Telemann- ja masurkkavaikutteinen pikkukappale on Eero Saunamäen ja Seinäjoen kaupunginorkesterin kantaesittämä.

Teksti: Pasi Lyytikäinen