KESKIAIKAISEN TARUKUVASTON JUURILLA

Mytologian, runouden ja epiikan välimaastoon asettuva Edda koostuu kahdesta muinaisnorjaksi kirjoitetusta teoksesta, joiden syntyhistoria on hyvin erilainen.

Runo-Edda on kokoelma vanhoja runoja, jotka koottiin Islannissa käsikirjoitukseksi 1200-luvulla. Tämä käsikirjoitus tunnetaan nimellä Codex Regius (’kuninkaan kirja’). Nimi viittaa siihen, että teosta säilytettiin satojen vuosien ajan Tanskan kuninkaallisessa kirjastossa. Osan runoista uskotaan olevan peräisin 600-luvulta.

Codex on nykyään yksi tärkeimmistä skandinaavisen mytologian tietolähteistä.

Toisen Eddan eli Proosa-Eddan kirjoitti islantilainen runoilija ja historioitsija Snorri Sturluson vuosien 1220–1240 välillä. Ikiaikaisten perinteiden vaalijana Snorrin tavoite oli tarjota nuorille skandirunoilijoille tietoa, jota tarvittiin runojen kirjoittamiseen. Perinteisen skaldirunouden laatiminen vaatii perinpohjaista skandinaavisen ja germaanisen mytologian, etenkin sen symbolien, kielikuvien ja rituaalien, tuntemusta. Kirjassaan Snorri siteeraa lukuisia runoja, jotka olivat siihen asti kulkeneet lähinnä suullisena perintönä.

Nämä runot osoittautuivat tismalleen samoiksi kuin Codex Regiukseen tallennetut. Eddan runojen maailmassa vallitsee taikuus, ja ne kertovat maailman synnystä listaten kaikki Asgårdissa, ylijumala Odinin alaisuudessa asustelevat jumalat. Tarinoissa seikkailee muun muassa Thor legendaarisine vasaroineen, nokkela Loki, joka kykenee muuttamaan muotoaan, kuvankaunis jumalatar Freija, joka ajelee kahden sinisen kissan vetämillä vaunuillaan, sekä kaaoksesta sikiäviä jättiläisiä, maanalaisissa kaivoksissa asuvia kääpiöitä ja haltioita, näitä uljaita, mystisiä ja hehkuvia olentoja.

Islantilainen Völsungain saaga perustuu pääasiassa Runo-Eddasta löytyvään tarinaan. Tämä laaja eepos on erityisen hyvä esimerkki keskiaikaisen tarukuvaston alkulähteistä. Se sisältää monia keskeisiä eeppisiä teemoja, jotka ovat kautta aikain inspiroineet kirjailijoita, taiteilijoita ja säveltäjiä.

Saaga kertoo muun muassa kuningas Sigmundista, josta tulee sankari vedettyään taikamiekan myyttisestä Barnstokkr-tammesta. Itse Odin oli iskenyt miekan siihen, eikä kukaan muu ollut onnistunut sitä irrottamaan.

Sigmund kuolee myöhemmin taistelussa vihollisiaan vastaan, jolloin myös hänen miekkansa hajoaa kahteen osaan. Kuolinvuoteellaan hän uskoo miekanpalat raskaana olevan vaimonsa huomaan, jotta tämä säilyttäisi ne ja niistä taottaisiin uusi miekka syntyvälle pojalle, Sigurdille.

Nuori Sigurd varttuu salaperäisen mestariseppä Reginin opissa. Eräänä päivänä Regin paljastaa pojalle menneisyytensä: ”Synnyin kauan sitten, jolloin aikaa ei vielä ollut. Aikana jolloin jättiläisten ja kääpiöiden mahti oli hirveä ja loitsijoiden taikavoimat niin valtaisat, etteivät itse jumalatkaan uskaltaneet kulkea yksin Midgårdin mailla.”

Regin kertoo Sigurdille myös, kuinka nokkela Loki-jumala varasti Andvari-kääpiön aarteen ja taikasormuksen. Sormuksen voimalla saattoi luoda kultaa, minkä ansiosta aarre kasvoi kasvamistaan.

Kostaakseen varkauden Andvari langetti sormuksen ja aarteen ylle kirouksen, joka piinaisi ja tuhoaisi kaikki niitä hallussaan pitävät. Ovela Loki kuitenkin lahjoitti kirotun sormuksen ja aarteen kääpiöiden kuninkaalle, Hreidmarille, hyvitykseksi tämän pojasta Ótrista, jonka Loki oli tappanut jokin aika sitten.

Kirous alkoi pian vaikuttaa kuolleen Ótrin veljeen, Fafniriin. Sormuksen lumoissa Fafnir murhasi isänsä Hreidmarin saadakseen sormuksen itselleen ja muuttui sitten lohikäärmeeksi, joka vartioi sormusta ja valtaisaa aarretta.

Sigurd pyytää Reginiä takomaan itselleen miekan, joka olisi tarpeeksi vahva tappamaan lohikäärme Fafnirin. Hän vierailee äitinsä luona, joka antaa hänelle hajonneen taikamiekan palaset, jotka kuuluivat isä Sigmundille. Regin sulattaa ne ja takoo niistä kiiltävän ja tuhoutumattoman miekan.

Fafnirin luolaan saapuessaan Sigurd kaivaa kuopan ja asettuu siihen väijymään. Kun lohikäärme ilmestyy paikalle, nuori sankari lävistää miekallaan pedon vatsasta sydämeen vapauttaen samalla sormuksen ja aarteen.

Samalla hetkellä taikasormuksen pauloissa oleva seppä Regin hyökkää Sigurdin kimppuun saadakseen aarteen itselleen. Sigurd onnistuu kuitenkin väistämään hyökkäyksen ja iskee miekallaan Reginin kuoliaaksi.

Tätä seuraa lukuisia seikkailuja, kunnes Sigurd näkee eräänä iltana kivitornin, jota ympäröi liekkien kehä.

Ratsullaan kiitäen hän halkaisee liekkiverhon ja löytää tornin keskeltä naissoturin arkun. Arkussa makaava nainen on Brunhilde, joka oli aiemmin valkyyria, jonka Odin karkotti torniin hänen uhmattua tätä. Odin tuomitsi naisen odottamaan rohkeaa sankaria, joka saapuisi herättämään hänet, niin kuin Sigurd tekeekin.

Lukuisten taistelujen, seikkailujen ja romanssien jälkeen Sigurd saapuu Reinin eteläpuolella sijaitsevaan valtakuntaan, jota hallitsee Nibelungien kuningas. Lohikäärmeiden surmaajana tunnettu sankari toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi ja hän saavuttaa myös kuninkaan ystävyyden.

Nibelungien kuningatar juonii kuitenkin naittaakseen tyttärensä, prinsessa Gudrunin, Sigurdille. Tämän seurauksena Sigurd juo lemmenjuomaa ja rakastuu prinsessaan. Pian vietetään häitä, jossa Sigurd pujottaa kultaisen taikasormuksen Gudrunin sormeen.

Gudrunin ja Brunhilden välille kehittyy kuitenkin vihamielisyyttä, sillä myös jälkimmäinen on saapunut Nibelungien valtakuntaan ja nainut Gudrunin veljen, prinssi Gunnarin. Brunhilde murhauttaa Sigurdin, mutta päätyy syyllisyydentuskan riepottelemana kuitenkin riistämään itseltään hengen miehen miekalla. Valkyyria ja lohikäärmeen surmaaja tuhkataan rinnakkain samassa polttohaudassa.

Kirous kuitenkin piinaa edelleen. Vuosia myöhemmin aarretta himoitseva hunnien kuningas Attila surmaa Nibelungit verilöylyssä – kaikki paitsi Gunnarin ja tämän nuoremman veljen, jotka ovat piilottaneet aarteen Reinjokeen. Kun veljekset kieltäytyvät paljastamasta aarreluolan piilopaikkaa, Attila tappaa molemmat.

Hunnien kuningas murhataan kuitenkin palatsissaan yön pimeydessä, ja koston takana on prinsessa Gudrun, Gunnarin sisar. Saagan lopussa hulluksi tullut Gudrun heittäytyy kielekkeeltä mereen vilkaistuaan viimeisen kerran sormessaan kiiltelevää kirottua kultasormusta.

Völsungain saaga on inspiroinut useita teoksia, muun muassa Ernest Reyerin Sigurd-oopperan, William Morrisin runon The Story of Sigurd the Volsung and the Fall of the Niblungs sekä Tolkienin runoja, jotka julkaistiin vuonna 2009 kokoelmassa The Legend of Sigurd and Gudrún.

Völsungain saagan vaikutus on nähtävissä myös Saksan keskiaikaisessa kansalliseepoksessa, Nibelungeinlaulussa, joka on kirjoitettu 1200-luvulla.

Sigurd, nyt nimeltään Siegfried, takoo itselleen taikamiekan ja kietoo ylleen viitan, joka tekee hänestä näkymättömän ja antaa hänelle ylivertaiset voimat. Näiden avulla hän onnistuu tappamaan lohikäärme Fafnirin ja saa haltuunsa Nibelungin aarteen.

Nibelung tarkoittaa saksalaisessa tarustossa ”maanalaisia asukkeja” eli kääpiöitä, jotka louhivat suuria rikkauksia vuorten alla olevissa kaivoksissaan.

Lohikäärmeen surmaaja Siegfried saapuu sankarina burgundien kuninkaan Guntherin hoviin ja pyytää tämän sisaren Kriemhildin kättä. Kuningas hyväksyy pyynnön sillä ehdolla, että Siegfried voittaa hänen puolestaan Brunhilden vaimokseen. Sankari onnistuu kuninkaan asettamassa tehtävässä, mutta kuningattareksi nouseva Brunhilde rakastuukin Siegfriediin.

Nibelungin kulta on kirottua, ja lopulta kateellinen kuningas Gunther ja tämän vaimo Brunhilde tapattavat Siegfriedin. Kuninkaan kätyri Hagen surmaa sankarin ovelasti ja piilottaa aarteen heittämällä sen Reinjokeen. Tarina jatkuu hunnien kuninkaan hyökkäyksellä, jonka jälkeen kuningas nai Siegfriedin lesken, joka janoaa kostoa. Kuningatar Kriemhild tappaa veljensä Guntherin ennen kuin mestauttaa Hagenin, joka kieltäytyy paljastamasta aarteen sijaintia. Kriemhild tapattaa kaikki burgundit ennen kuin hunnien kuningas tuomitsee hänet kuolemaan rangaistuksena armottomasta kostonhimoisuudesta.

Richard Wagnerin Nibelungin sormus -oopperasarja, joka tunnetaan myös nimellä Sormussaaga, perustuu edellä mainittuihin islantilaisiin ja germaanisiin taruihin.

Wagner aloitti lähes 30 vuotta kestäneen sävellystyönsä 1848, ja sen ensiesitys yleisölle tapahtui 1876. Yhteensä neljätoista tuntia kestävä, monumentaalinen sarja koostuu neljästä osasta: Reininkulta, Valkyyria, Siegfried ja Jumalten tuho.

Sarjan ensimmäisessä osassa, Reininkullassa, Nibelungista kotoisin oleva Alberich-niminen kääpiö varastaa Reinin tyttäriltä kallisarvoisen aarteen. Tästä kullasta hän takoo itselleen sormuksen, joka alistaa kaikki hänen valtaansa. Mutta kirottu sormus päätyy kuitenkin ensin Wotan-jumalan (Odin) ja tämän jälkeen lohikäärme Fafnirin haltuun. Kolmessa seuraavassa osassa nähdään muun muassa jumalia, valkyyrioita, sotureita, väkivaltaa, urotöitä, petturuutta, rauhoittavaa luontoa sekä Siegfriedin ja Brunhilden rakkaustarina. Saaga päättyy Jumalten tuhoon, jossa Reinin tyttäret saavat sormuksen takaisin.

Kansalliseepoksessamme Kalevalassa kaikuu ikiaikaisista taruista ja perinteistä kumpuava laulu, joka kertoo Suomen maan sielusta.

Vuonna 1849 julkaistu Kalevalan lopullinen versio koostuu 50 runosta. Ne perustuvat nuoren kielitieteestä kiinnostuneen lääkärin, Elias Lönnrotin, tallentamiin kansanrunoihin, joita hän keräsi monumentaalisilla keruumatkoillaan. Vaikka Suomi oli tuohon aikaan ollut yli 600 vuotta Ruotsin vallan alla, kiinnostui isänmaallinen Lönnrot äidinkielestään suomesta.

Tutkimusmatkailijaksi ryhtyvä Lönnrot päätti kerätä suomalaisia kansanrunoja maan kaukaisimpia nurkkia myöten ja matkusti aina Vienan Karjalaan asti. Näitä ikivanhoja säkeitä esittivät runonlaulajat, jotka säestivät toisinaan lauluaan kanteleella.

Lönnrot kokosi runot yhteen ja koosti niistä tarumaisen runoelman, josta tuli Suomen kansaa yhdistävä kansalliseepos, Kalevala.

Kalevala kertoo muun muassa maailman synnyn sotkan munasta, jonka lintu munii Ilmattaren syliin. Se on palava ylistyslaulu luonnolle ja maailman kauneudelle. Teos kuvaa lisäksi maaseudun arkista elämää, sen perinteitä, avioliittoja ja jopa oluen panemista.

Runoissa kuvataan myös legendaarinen taistelu pahaa Pohjolaa vastaan. Pohjolan emäntä Louhi teettää itselleen kuuluisan sammon, myyttisen esineen, joka takoo onnea ja varallisuutta.

Yksi Kalevalan päähahmoista, vaka vanha Väinämöinen, pyrkii kuitenkin ryöstämään sammon. Taidokkaalla laulamisellaan hän veistää muun muassa itselleen veneen, jolla seilata Suomen saaristossa.

Toinen eepokseen sisältyvä jakso on Kullervon traaginen tarina. Lapsuudessaan kovia kokenut Kullervo on orpo, jolla on taikavoimia. Kostoa janoavasta Kullervosta varttuu säälimätön ja väkivaltainen mies, joka kokee lopulta kammottavan kohtalon.

Kullervon dramaattinen tarina kosketti Tolkienia syvästi ja vaikutti häneen niin, että hän kirjoitti 22-vuotiaana Kullervon tarinan, hänen kaikista synkimmän teoksensa. Vaikkakin kirja jäi keskeneräiseksi, toimi se silti alkusysäyksenä myöhemmälle Túrin Turambarin surulliselle tarinalle Silmarillionissa.

Tolkien totesi myöhemmin: ”Ajatus koettaa kirjoittaa itse taruja, jotka perustuivat keksimiini kieliin, sai alkunsa Kullervon traagisesta tarinasta Kalevalassa. Sillä on keskeinen rooli Ensimmäisen ajan tarinoissa (jotka toivon jonakin päivänä julkaisevani nimellä Silmarillion).” Kalevalan suomen kielestä Tolkien sai myös inspiraatiota quenyaan, yhteen haltiakielistä.